tiistai 2. joulukuuta 2014

One last time, Van Orley


Hei taas! Niin vaan minun vaihdosta on aikaa viisi kuukautta. Yhtä kauan kuin koko kyseinen ajanjakso mun elämässäni kesti. Kyllä se vaan on hullun lyhyt aika.. Ja pian vastaavanlaiseen hullunmyllyyn syöksyy meidän junioripuhikset. En voi olla kuin kaipaamatta omaa vaihtarielämääni. Joten siis, herättelen eloon tätä vaihtoblogia vielä viimeisiä kertoja. Tässä tiivistettynä koko mun puoli vuotta maailman parhaimmassa talossa! Kuvattiin koko kevään ajan ystäväni Samuelin kanssa materiaalia tätä videota varten. Rontti oli sitten kursinut sen kokoon mun viimeistä iltaa varten, mikä ei varsinaisesti edistänyt hänen keksimäänsä sääntöä, etten saisi itkeä viimeisenä iltana. Voin kertoa, että itkin. Mutta ihanaa että saatiin tällainen aikaiseksi, nyt voin aina palata Van Orleyyn hymyssä suin tän videon kautta :-) 

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Everything good must come to an end.

Se oli siinä. Minun erasmus-vaihtoni. En tiedä kuka keksi sanonnan että kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta mun mielestä se on ihan tyhmä. Miksei kaikki hyvä voisi jatkua kuitenkin vielä vähän pitempään? Mun kehon läpi on virrannu tuhansia tunteita, elämä Suomessa ei ole oikein asettunut radalleen, ja välillä kaipaan vieläkin toiseen kotiini. Mutta loppupeleissä olen tyytyväinen. Tiesin, että se ei tule kestämään ikuisesti, ja olen ihan fine sen kanssa. Mulle riittää että mun kevät oli kaikkea mitä odotin ja niin paljon enemmän. Oikeastaan maalla ja kaupungilla ei ole niin väliä, sillä suurin syy siihen mikä teki tästä ajanjaksosta niin ainutlaatuisen, on Van Orley ja sen ihmiset. Ehdottomasti. En olis voinut toivoa parempaa kotia. Muistan ensivaikutelmat ihmisistä, joita voin nyt kutsua hyviksi ystäviksi. Muistan miten itkin ensimmäiset kaksi iltaa yksin vieraassa kaupungissa, mutta miten kaikki muuttui valoisammaksi kun tapasin tulevan huonetoverini Carmenin. Muistan kuinka innoissani olin kun ensimmäisenä päivänä astuin omaan huoneeseeni tulevassa kodissa, muistan jokaiset bileet vaikka joistakin muistikuvat ovat hämärämpiä, muistan retket ja reissut, muistan itkut ja naurut. Kyllä mä myönnän että mä olen muuttunut. Tavallaan olen ihan se sama tyttö joka lähti matkaan puolivuotta sitten soitellen sotaan, mutta toisaalta olen muuttunut. Vai sanoisinko kliseisesti, että kasvanut. Jollain tavalla oon paljon onnellisempi nyt. Rikkaampi. Mun silmät ovat auenneet.







Ensinnäkin, mä tunnen itteni vihdoinkin aidosti nuoreksi. Mutta hyvällä tavalla nuoreks, en teiniksi, niinkuin yleensä sanan "nuori" assosioin. Tunnen olevani just oikeessa iässä. Oikeessa iässä ottamaan elämän omiin käsiini ja nauttimaan siitä jokaisella henkäyksellä. Mä opin paljon itsestäni, mitä mä haluan olla, mitä mä haluan tehdä, nyt tai tulevaisuudessa. Millaisia ihmisiä mä haluan ympärilleni ja millaisia en. Opin, että jokainen ikävä asia tuo jotain hyvää tilalleen. Kun kaikista läheisin ihminen lähti viikkoa ennen minua, tuntui ihan turhalta jäädä alati tyhjenevään taloon. Parin päivän jälkeen tajusin, että juuri sen takia etten enää voinut viettää aikaa jonkun kanssa, löysin itseni täysin uusien ihmisten seurasta. Vielä viimeisellä viikollakin kykenin lähentymään kahden uskomattoman hyvän tyypin kanssa. Viimeisellä viikolla opin eräältä ystävältäni, että sen sijaan että surisin hyvästejä, mun täytyy keskittyä siihen, miten onnekas olen että sain tämän mahdollisuuden jakaa viisi kuukautta upeiden ihmisten kanssa. Ja tuntui niin hyvältä eräänä aamuna herätä ja oikeasti sisäistää tuo ajatus.






Kyllä mä silti tulen suremaan jonkun aikaa. Sitä, etten saa tätä aikaa enää milloinkaan takaisin. Voin palata Brysseliin tai jopa Van Orleyyn, mutta se ei tule enää koskaan olemaan samanlaista. Osasta ihmisistä tulee mulle haamuja menneisyydestä, mutta tiedän että osasta sain ystävän elämänajaksi. Jo nyt suunnitelmissa on matkustaa ja tavata maailmalla yhdessä, ja se antaa mulle voimaa. Koti, perhe ja ystävät Suomessa on jotain, jonka pysyvyyteen luotan. Ei haittaa vaikka välissä olisi manner tai kaksi, ne suhteet on todistettu pysyväksi, ja totta kai mä olen niistä kiitollinen. Vaihtoon lähteminen oli paras päätös minkä olen elämässäni tehnyt, se on paras päätös minkä kukaan voi parikymppisenä tehdä, enkä mä sitä kadu. Siinä oli riskinsä ja sillä oli todellakin hintansa, mutta en koskaan kadu. Uskon, että kukaan joka ei ole kokenut vastaavaa, ei oikein tule ymmärtämään miltä se tuntuu. Musta on puolituntemattomat ihmiset pitäneet huolta, mä olen jakanut kaiken kaapeistani vieraiden ihmisten kanssa, mä olen käynyt mun maailmankuvaa avartavia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka on opettanu mulle niin paljon. Mulla on nyt koti maailmalla, melkein minne ikinä vain haluan matkustaa. Mulla on tuhansia valokuvia ja videoita kovalevy pullollaan, ja nyt kun mä katselen niitä niin tuntuu niinkuin elämä talossa olisi meidän yhteinen salaisuus. Mysteeri kaikille ulkopuolisille. Meillä oli kyllä ihan hemmetin hyviä hetkiä ja en tuu niitä vielä pitkään aikaan unohtamaan!







Nyt mä olen ollut Suomessa kaksi viikkoa. Onneksi täällä on kesä, se teki paluusta ja kulttuurushokista siedettävämmät. On täälläkin ihmisen hyvä olla, mutta luulenpa että tästä lähtien lähteminen on helpompaa. Ja sinä joka harkitset vaihtoon lähtemistä, mulla on vain yksi neuvo sulle: LÄHE! Ole rohkea, ole avoin, anna itsestäsi jotain ja se heijastuu muista takaisin.


Van Orley spring 2014, never forget.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Days left: 15 vol.2















Aika juoksee ja loppu lähenee. Kaikki tietää sen, mutta siitä ei saa puhua. Tän aiheen puimisesta ei saa muuta kuin vihaisia katseita osakseen. We live in denial. Henkilökohtaisesti en pidä tätä hyvänä asiana. Pitäisikö meidän sulkea pois ajatus, että tää oli kohta tässä? Mä en pysty, enkä halua, sillä mä haluan elää nää viimeiset 15 päivää niin kuin kuuluu; kuin ne olisi viimeiset 15 päivää. Ihan tajuttoman ristiriitaiset fiilikset. En voi käsittää että kohta mun viisi kuukautta on ummessa. Vaikka oon ehtinyt tehdä ja nähdä paljon, täällä olis vielä niin paljon lisää, että en koe olevani valmis. Osa on jo jättänyt Brysselin taakseen, mutta onneks en joudu sanomaan kovin monia yksittäisiä hyvästejä, sillä taidan lähteä aikalailla ensimmäisten joukoissa. Vihaan hyvästejä. Ne oli vaikeat kun lähdin kotoa, ja ne ovat vaikeat kun lähden kotiin. Tuntuu absurdilta ajatella, että kahden viikon päästä palaan kotiin, pian tallustelen Jyväskylän katuja ja morotan vähän väliä vastaan tulevia tuttuja kasvoja, pian puretaan poikaystävän kanssa kamat meidän omaan kaksioon, joka tulee tuntumaan palatsilta tämän 20 neliöisen huoneen jälkeen. Toisaalta en malta odottaa että pääsen rutistamaan kaikkia rakkaita ihmisiä, joita oon kaivannut koko tän viis kuukautta. En malta odottaa Suomen kesää, mökkiä, festareita ja ah niitä yöttömiä öitä. Mutta toisaalta mun iho menee kananlihalle kun mietin sitä kaikkea. Ja mä tiedän, että pala mun sydäntä jää tänne, tähän taloon elämään muistoissa näiden ihmisten kanssa. Ja mä en tiedä varmaksi näänkö ketään näistä koskaan enää. Aina voi toivoa, mutta kaikkihan sen tietää että me palataan omiin elämiimme, ja yhtä helposti kuin viidessä kuukaudessa mä sopeuduin tänne, aivan toiseen maailmaan, me kaikki sopeudutaan uudestaan ja tästä tulee vain etäinen muisto, vähän niinkuin uni. Joten sen sijaan, että kieltäisin lähestyvän kotiinlähdön, mä aion ajatella sitä ihan toden teolla ja ottaa näistä hetkistä ihan_kaiken_irti.

Mutta joo, jos teitä oikesti kiinnostaa myös mitä mun toukokuu ja kesäkuun alku on pitänyt sisällään, niin mulle on kuulunut viimeisen viiden viikon sisään muunmuassa tällaista: 

vanhempien hostaamista, vaikka säät oli ihan peseestä niin jälleennäkeminen oli mukava<3

Gentissä ja Bruggessa vierailua

kauniin kesäisen Brysselin ihastelemista

kahden loistavan reilimimmin kestittämistä, oli aivan huippua nähdä Annia ja Marikaa

Parlamentissa vierailua

juhlimista, juhlimista, juhlimista

kolmas Amsterdam-reissu ja ensikosketus Portugaliin

kokeita ja opiskelua (more or less.......)

ja tänään!!!! mun teinivuosien lemppari the Kooks ancienne belgiquessa, OI ONNEA!!!

ja huomenna, IHECS - i'm done!

Au revoir :*


maanantai 9. kesäkuuta 2014

If we were meant to stay in one place, we'd have roots instead of feet


























Hah, hyvä vaihtoblogi kun täällä muita postauksia näy kuin reissupostauksia.. Nooooh, kyllä mä teille vielä brysselikuulumiset mäjäytän, don't worry! Juttua on tosiaan varmaan parin kuukauden takaa joten jooh, sitä riittää.. Meanwhile siis reissukuvia meidän aivan loistavalta Lissabonin minilomalta! Tuli niin tarpeeseen paskan brysselin "kesän" ja koeviikkojen keskelle. Meillä oli ihan huippu 10 hengen porukka, yks portugalin kielen tulkki, mahtava kämppä air bnb:n kautta ja sairaan hyvä tuuri säiden suhteen! Kolme päivää aurinkoa, hiekkarantoja, uskomattomia maisemia ja ihanaa kaupunkia, kyllä kelpas. Rakastuin Lissaboniin totaalisesti, ja varmasti palaan vielä Portugaliin. Kun istuin Euroopan läntisimmällä kallionjyrkänteellä Cabo da Rocassa, tuntui kuin oisin istunut maailman reunalla, alla pelkkä kuohuva meri. Sori äiti, tiiän että oisit saanut sydärin jos oisit nähnyt mut tuolla, mutta selvisin hengissä! Nyt mä koitan tosissani palata interkulturaalisen viestinnän maailmaan, koska huomenna on mun vika koe! Torstaina kun käyn palauttamassa vikan esseen, niin se on sit siinä. 17 päivää jäljellä.